perjantai 9. tammikuuta 2015

# 10 Gamma Ray - Land of the Free (1995)

Tämän blogin perusteella elämäntehtäväni on kirjoittaa levyarvosteluja ainoastaan akselilla Sabaton-Edguy-Gamma Ray... Mutta minkäs sille voi, että nuo bändit tekevät vaan niin perkeleen hyviä albumeja.

"I never tried to catch the rainbow
But in the end I have a dream"

Mennään kuitenkin itse asiaan, eli tämän päivän levyyn. Hansenin lähdettyä Helloweenista vuonna 1988 hän perusti oman projektinsa, Gamma Rayn. Bändi julkaisi kolme mahtavaa albumia: Heading For Tomorrow (1990), Sigh No More (1991) ja Insanity & Genious (1993), joilla laulajana toimi myöhemmin Primal Fearin perustanut Ralf Scheepers. Mies kuitenkin lähti lätkimään näiden kolmen levytyksen jälkeen, sillä 700 kilometrin välimatka Hampurista oli kaikille liikaa, eikä jätkä tainnut muutenkaan olla jutussa täysillä mukana, sillä hän oli monien muiden joukossa samaan aikaan hakenut uudeksi laulajaksi Judas Priestiin Halfordin lähdettyä menemään. Gamma Rayn tulevan levyn äänitykset piti aloittaa, ja kaikkien odotuksista poiketen Hansen päätti itse ottaa vokaalit haltuunsa. Minulle tuo päätös on lottovoitto, sillä niin paljon kuin pidänkin Scheepersistä, kyllä Kain ääni vaan on Gamma Rayssa se juttu.

Land of the Freetä pidetään yleisesti bändin parhaana albumina, eikä suotta. Albumi on myös oma suosikkilevyni Raylta, sillä ikävä kyllä muut suosikkini, todella upeat No World Order! (2001) ja Somewhere Out in Space (1997) jäävät auttamatta näin käsittämättömän levyn jalkoihin. Kokonaisuus on vain kerrassaan mahtava. Eeppinen, lähes yhdeksänminuuttinen aloitusbiisi, nopeaa riffiä, upeaa kertosäettä, hitaampaa, lähes balladimaista materiaalia... Lisäksi levyllä on peräti kolme alle minuutin pituista raitaa, jotka toimivat lähinnä siirtyminä muiden kappaleiden välillä.

"Here in dreamland we will not obey our masters"

Levyn aloittaa yksi bändin tunnetuimmista kappaleista: tietystikin upea Rebellion in Dreamland. Tämä on kiistatta yksi Hansenin parhaista tekeleistä ja Gamma Rayn kappaleista. Ja kappaleista maailmassa ylipäänsä. Rauhallisten ja voimakkaampien osuuksien tasapaino on täydellinen. Biisissä riittää monimuotoisuutta ja vauhtia, mutta silti se loppuu yhtä rauhallisesti kuin alkoikin. Hansenin äänestä huokuu sellainen uhma, että voisi kuvitella hänen olevan itse mukana kapinassa. Sanoitukset ovat yhdet bändin kirjaston timanttisimmista, eikä tämän kappaleen mahtia vaan voi millään vähätellä. Jos tässä vaiheessa luulee kuulleensa levyn parhaan osuuden, erehtyy pahasti. Tätä levyä ei edes pitäisi ajatella yksittäisinä kappaleina, vaan kokonaisuutena. Jokainen raita aivan kuin alkaa siitä, mihin edellinen päättyi, enkä välillä itsekään huomaa biisin jo vaihtuneen. Aivan käsittämätöntä. Tämä on täydellinen kokonaisuus.

Aloituskappaleen harmonisen lopun jälkeen saadaan potkua, kun Man On a Mission lähtee käyntiin. Vähintäänkin vauhdikkaaksi kuvailtava kappale vakuuttaa viimeistään nekin, jotka eivät Rebellionista syttyneet (onko tällaisia ihmisiä olemassa?). Myös tässä kappaleessa... kuten koko levyllä, on aivan mahtavat sanoitukset, ja erityisesti loppupuolen "Give us a change to live..." -osuus on levyn parhaita hetkiä! Siinä missä levyn aloituskappale on kuvailtavissa eeppiseksi ja salaperäiseksi, Man On a Mission on tiukkaa paahtoa, eikä vauhti hidastu lainkaan.

"Now it's time to break the silence 
and the truth shall be revealed
take the question mark from your head
let the fairytale be real"

Yksi näistä mainitsemistani alle minuutin pätkistä on Fairytaleksi nimetty ralli, joka on ehkä maailman upein 50 sekunnin biisi. Vain Gamma Ray voi mahduttaa noin lyhyeen hetkeen jotain näin kaikin tavoin järjettömän hienoa. Siirtymä seuraavaan raitaan hieman töksähtää, mutta Alive '95 -livelevyllä tämä on toteutettu aivan upeasti, kun vauhdikkaasta lopusta siirrytään suoraan Tribute to the Pastin rummutukseen.

Albumin neljäs raita on All of the Damned, joka sekin loistaa lyriikkapuolellaan... ja muutenkin aivan kaikin tavoin. Miksi edes mainitsen asiasta erikseen jokaisen kappaleen kohdalla, kun joka ikisen raidan sanoitukset ovat täyttä timanttia. Aivan kuin Eaglesin Hotel Californiasta nopeutettu soolo on tietysti jotain, mitä en voi olla huomaamatta, mutta tarttuva kertosäe korvaa senkin, eikä kappaleessa ole muutenkaan mitään moitittavaa - päin vastoin. Sääli, ettei tätä mestariteosta soiteta liiemmin livenä, sillä todella, todella mielelläni kuulisin sen. Perässä tulee edellisen kappaleen melodiasta tehty harmonia nimeltään Rising of the Damned, joka siirtyy - yllätys yllätys - tällä kertaa vauhdikkaaseen Gods of Deliveranceen. Rumpuintrolla alkava ralli ei välttämättä ole aivan levyn parhaita hetkiä neljän ensimmäisen kappaleen rinnalla, mutta menoa kuitenkin riittää.

"Remember, when you're out there
Don't look back at all"

Seitsemäs raita, Farewell, on yksi levyn kauneimpia hetkiä. Toki kaikki albumin kappaleet ovat omalla tavallaan kauniita, mutta tämä on kaunis koskettavalla tavalla. Aivan käsittämättömän upeilla lyriikoilla varustettu balladi täydentää muuten melko vauhdikasta levyä astetta herkemmällä puolella. Aivan kuin Hansenin tulkinta ei olisi tarpeeksi jo sellaisenaan, kappaleen loppupuolella vokaaleihin astuva Blind Guardian -nokkamies Hansi Kürsch tuo biisiin vielä aivan omat vibansa. Farewell tuo joka kerta kylmät väreet, ja kuolisin onnellisena, jos saisin kuulla tämän livenä bändin soittamana. Itse asiassa tämä on juurikin sellainen kappale, jonka voisin haluta soitettavan omissa hautajaisissani.

Salvation's Calling takaa paluun vauhdikkaaseen menoon, sillä sitä tässä kappaleessa todellakin riittää! Ei sinänsä mitään uutta ja näyttävää, mutta takuuvarmaa Gamma Ray -laatua. Meno sen kuin yltyy, kun albumin nimikkokappale Land of the Free pärähtää näyttävästi käyntiin. Kuten nimikkokappaleen kuuluukin, tässä tapauksessa se tiivistää koko levyn moninaisuuden yhteen pakettiin. Jos joku kysyisi minulta, miltä tämä levy kuulostaa, soittaisin hänelle tämän kappaleen. Itselläni kesti todella kauan tajuta, että Michael Kiske laulaa muun muassa kertosäkeen korkeimmissa osuuksissa. En edes kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota: keskityin vain siihen, että mitä se ikinä onkin, se kuulostaa aivan uskomattoman hyvältä.

"High above at the edge of the world
We're searching for glory and peace
When the time has come, you will see
Our return to the land of the free"

The Saviour on 40 sekunnin mittainen, instrumentaalinen pätkä, jota itse pidän enemmän seuraavan kappaleen introna, kuin omana raitanaan. Levyn kolmanneksi viimeinen kappale, Abyss of the Void alkaa rauhallisesti, mutta aloituskappaleen tapaan nousee suureksi ja mahtavaksi. Varsin tarttuva kertosäe takaa sen, että "the evil abyss of the void" - tai vaihtoehtoisesti "the evil will make up his mind", kuten itse kuulin ensimmäiset puoli vuotta - kaikuu koko loppupäivän korvien välissä. Jos joku kutsuu tätä kappaletta paikallaan junnaavaksi, hänen täytyy olla kuuro.

Time to Break Free on kappale, jota suorastaan inhosin todella pitkään. Skeletons And Majesties Live -dvd:tä aikani pyöritettyä huomasin kuitenkin, että tämähän on oikeastaan aika menevä ja iloinen biisi. Ehkä juuri siksi biisi toimiikin paremmin yksinään, sillä tätä kappaletta lukuunottamatta levy pitää sisällään todella eeppisiä ja mystisiä tunnelmia, kun taas tämä biisi lähes oksentelee sateenkaaria positiivisuudellaan. Olen aina tykännyt Kiskestä laulajana, ja hänet oli kuulemma hankittu hoitamaan homma, koska Hansen oli laulanut kappaleen muun bändin mielestä liian Kisken kuuloisesti (?!), eikä siitä pidetty. Itse kuitenkin kuulisin kappaleen mielelläni myös Hansenin laulamana - edellämainitussa liveversiossa hän vetääkin muutamat kertosäkeet yksinään, ja oikein mainiosti vetääkin. Koko kappale on sanoituksistaan lähtien niin positiivinen, ettei tätä vain voi kuunnella hymyilemättä.

"Now I know, there's a better way
Let my heart ride out for a brighter day"

Levyn viimeinen kappale, Afterlife, on omistettu Helloweenin entiselle rumpalille, itsemurhan tehneelle Ingo Schwichtenbergille. Kuolemaa ja sen jälkeistä elämää käsittelevät lyriikat tuovat vähintäänkin kylmät väreet, kun kappale on muutenkin tunnelmaltaan aavemainen ja hämyinen, ehkä jopa hieman ahdistava. Jos minä kuolisin, ja joku tekisi minulle kappaleen, haluaisin sen kuulostavan juuri tältä. Afterlife on täydellinen lopetuskappale näin upealle albumille, ja se jättää osaltaan hieman salaperäisen tunnelman. Vuonna 2007 julkaistu levyn "jatko-osa" (joka olisi hyvä levy, jos se olisi nimetty miksi tahansa muuksi kuin Land of the Free II:ksi) ei todellakaan jatka siitä, mihin tässä jäätiin, mutta todellinen klassikkolevy ansaitsee aina veroisensa lopetuksen.

Kuuntelin alkujaan Gamma Rayta melko pitkään, ennen kuin tutustuin kunnolla tähän albumiin. Niin upeita levyjä kuin ensimmäiseni, No World Order! ja Powerplant (1999) ovatkin, jäin kyllä alkufiilistelyissä paljosta paitsi. Land of the Free on kokonaisuutena bändin paras albumi, aivan varmasti paras koskaan tehty power metal -albumi, eikä se jää myöskään merkitykseltään minulle todellakaan vähäiseksi. Itse asiassa levyn kannesta tuttu Fangface komeilee käsivarressanikin. Harvalla levyllä on kolmetoista näin upeaa biisiä - ja vaikka alle minuutin pätkiä ei laskettaisi mukaan, harvalla levyllä on silti edes kymmentä näin upeaa biisiä. Levyn soundit ovat aivan mahtavat, sillä mitä tahansa kappaletta voi kuunnella myös yksittäin, eikä silti varmasti erehdy siitä, miltä albumilta se on peräisin. Tarttuvia kertosäkeitä, hyviä koukkuja, upeita riffejä, ja kerta kaikkiaan aivan uskomattomia sanoituksia. Tällaisia albumeita tarvitaan niin paljon lisää.

Rebellion in Dreamland 5/5
Man on A Mission 5/5
Fairytale 5/5
All of the Damned 5/5
Rising of the Damned
Gods of Deliverance 5/5
Farewell 5/5
Salvation's Calling 5/5
Land of the Free 5/5
The Saviour
Abyss of the Void 5/5
Time to Break Free 5/5
Afterlife 5/5

55/55

Land of the Free 100 %