perjantai 9. elokuuta 2013

# 1 Rainbow - Ritchie Blackmore's Rainbow (1975)

"One day, in the year of the fox came a time remembered well"

Rainbow oli itselleni vielä melko tuntematon yhtye vuosi sitten, ellei lasketa pakollisia jokaisen kuulemia kappaleita, kuten I Surrender ja All Night Long. Kerta kolmen ensimmäisen levyn laulajana oli maailman hienoin mies puikoissa, totesin että pakkohan tähän on tutustua. En ole katunut hetkeäkään.

Hyvin moni mainitsee toisen levyn, Risingin (1976) Rainbowin vahvimmaksi albumiksi, mutta itse kallistun ehdottomasti debyyttiin. Levyllä on jonkinlaista taianomaisuutta, jota ei voi käsittää kuin itse kuuntelemalla. Tämä on ehdottomasti yksi niitä albumeita jotka jokaisen tulisi kuunnella edes kerran elämänsä aikana, ties mitä voi muuten jäädä väliin. Itse rakastuin ensikuulemalta, ja useiden kymmenien kertojenkin jälkeen albumi kuulostaa joka kerta entistä paremmalta. Rainbow on todellakin tehnyt minuun vaikutuksen. Vaikka alkuun en pitänyt lainkaan albumin kappaleista Black Sheep of the Family ja If You Don't Like Rock 'n' Roll, useiden kuuntelukertojen ja sisäistämisen jälkeen olen ymmärtänyt niidenkin hienouden. Ei Ritchie kyllä yhtään turha jätkä ole.

Voiko Man on the Silver Mountainia parempaa aloitusraitaa ollakaan kun puhutaan tämän kaltaisesta albumista? Tuskin. Ronnien upea ääni porautuu heti kuulijan päähän eivätkä kitarakuviotkaan tule paljoa perässä. Ensimmäinen kappale antaa kuuntelijalle myös hyvin kuvan albumin sanoitusmaailmasta - lyriikat eivät nimittäin ole mitään musiikkimaailman suorimpia ja helpoiten tulkittavia. Levyn toinen kappale, Self Portrait taas jää mieleen aavistuksen verran itseään toistavista lyriikoista sekä tietysti upeasta kitarasoolosta.

"Nothing is real but the way that I feel 
And I feel like going down, down, down, down
Down, down, down, down, down"


Catch the Rainbow on kiistelemättä koko bändin uran vahvimpia tuotoksia, ja hienoimpia koskaan tehtyjä kappaleita. Tässä biisissä vaan on jotain maagista ja aivan käsittämätöntä. Balladimaisessa kappaleessa yhdistyvät yksinkertainen mutta vaikuttava sävellys, kauniit lyriikat ja Ronnien sanoinkuvaamattoman upea tulkinta. Jos joku kysyy minulta, miksi pidän Dioa maailman parhaana laulajana, käsken häntä kuuntelemaan tämän kappaleen. On kyllä käsittämätöntä miten niin pienestä miehestä voi lähteä niin uskomaton ääni. Pakko myöntää että koin pienen pettymyksen tunteen kun selvisi että osa biisin melodiasta on peräisin eräästä Jimi Hendrixin kappaleesta. Kopiointi ei kuitenkaan ollut niin räikeää kuin aluksi ehdin jo pelätä, joten annettakoon se Rainbow'lle anteeksi.

Seuraava albumia jatkava raita Snake Charmer onkin sitten täysi edeltäjänsä vastakohta. Hieman soul-vaikutteinen, menevä kappale. Ei todellakaan täytemateriaalia, mutta ei ehdottomia suosikkejakaan. Temple of the King on levyn neljännen raidan ohella toinen albumin eeppisistä balladeista. Jos pitäisi valita vain viisi maailman parasta kappaletta, tämä olisi aivan ehdottomasti omalla listallani. Ronnie James Diolle mikään ei ollut mahdotonta ja tämä kappale on aivan loistava esimerkki siitä.
Ikävä kyllä pop-vaikutteisempi If You Don't Like Rock 'N' Rollin suorastaan räjähtävä alku pilaa hieman edellisen kappaleen luomaa rauhallista, eeppistä tunnelmaa. Biisillä ei välttämättä vielä atomeja haljota, mutta se tuo menevämpää ja rennompaa tunnelmaa osittain melko vakavahenkiselle levylle.

Sixteenth Century Greensleeves lopettelee hyvin levylle ominaisen teeman - upeat lyriikat, upea Ronnie, upea tunnelma. Instrumentaalisen kappaleen, Still I'm Sad, olisi mielestäni voinut ehkä sijoittaa albumin kahdeksanneksi raidaksi ja jättää SCG:n levyn päättäjäksi, mutta albumi toimii upeasti näinkin joten sen suurempaa kritisoitavaa minulla ei siitä ole.

Vaikka tavallisesti olenkin paljon raskaamman musiikin ystävä, Ritchie Blackmore's Rainbow on täydellinen esimerkki siitä, miten vaikuttava aavistuksen verran kevyempikin levy voi olla. Itse en ollut edes tietoinen albumin kahdesta coverkappaleesta ennen kuin rupesin aikoinaan ottamaan levystä selvää. Tulkinta ja toteutus ovat kyllä onnistuneet äärimmäisen hyvin, sillä itse kuvittelin Quartermass- ja Yardbirds-covereiden Black Sheep of the Family ja Still I'm Sad olevan Rainbow'n omia sävellyksiä!
Kunnianmaininnan saa myös aivan uskomattoman upea kansitaide, parempaa ei olisi voinut tälle levylle olla. On kyllä aika uskomatonta että musiikki lähes 40 vuoden takaa voi kuulostaa tältä. Itseltäni löytyy tämä julkaisu sekä CD- että LP-versioina, onhan tämä sentään yksi maailman parhaita albumeja, ja vinyyliltä kuunteluelämys on vähintään tuplasti niin hieno kuin tavallisesti.

Man on the Silver Mountain 5/5
Self Portrait 4/5
Black Sheep of the Family 3/5
Catch the Rainbow 5/5
Snake Charmer 4/5
The Temple of the King 5/5
If You Don't Like Rock 'N' Roll 3/5
Sixteenth Century Greensleeves 5/5
Still I'm Sad 4/5

= 38/45

Ritchie Blackmore's Rainbow 84 %

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti